Riidoista sovintoon - vastuun merkitys yhteyttä korjatessa

Parisuhteen riidat eivät synny siksi, että kaksi ihmistä olisi epäonnistunut elämässään ja suhteessa toisiinsa. Ne syntyvät siksi, että kaksi ihmistä välittää. Juuri siksi niissä piilee myös mahdollisuus syvempään yhteyteen – tai toistuvaan etääntymiseen. Ero näiden välillä ei ratkea sillä, kuka on oikeassa, vaan sillä, miten molemmat kantavat vastuuta tunteiden kuumetessa ja silloin, kun on aika tehdä sovinto.

Riidan hetkellä vastuu ei tarkoita sitä, että pitäisi olla rauhallinen, viisas tai täydellinen. Se tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että tunnistaa itsessään nousevan myrskyn eikä anna sen tuhota toista. Jokaisella on oikeus tunteisiin, mutta vastuu teoista säilyy silloinkin, kun sydän hakkaa ja sanat pyrkivät ulos terävinä.

Parisuhteessa vastuu on sitä, että muistaa toisen olevan liittolainen, ei vihollinen, vaikka juuri sillä hetkellä muulta tuntuisikin. Kun kumpikin yrittää suojella suhdetta edes vähän, riita ei muutu taisteluksi, jossa voittaja jättää jälkeensä häviäjän ja savuavat rauniot.

Usein riidoissa ei satu eniten se, mistä riidellään, vaan se, miten riidellään. Ääni kohoaa, sanat kovenevat ja katse kääntyy pois. Tässä kohdassa vastuuta on kyky pysähtyä. Joskus se tarkoittaa taukoa, joskus hiljaisuutta, joskus vain sen myöntämistä, että nyt sattuu liikaa jatkaa. Vastuu ei ole katoamista, vaan palaamista. Se on lupaus: olen tässä ja tulen takaisin, vaikka tarvitsisin hetken itselleni, hetken rauhoittua, sinusta erillään. Voit mielen virkistykseksi lukea negatiivisen kehän pysäyttämisestä täältä.

Kun riita on ohi ja tilalle uhkaa jäädä välttelyä ja hiljaisuutta, alkaa sovinnon herkin vaihe. Aito sovinto ei ole nopea laastari, joka peittää kivun, vaan prosessi, jossa molemmat tulevat nähdyiksi, kuulluiksi ja ymmärretyiksi. Vastuu sovinnossa on katsoa peiliin ilman puolustautumista. Aito anteeksipyyntö ei selitä, miksi toimi niin kuin toimi, vaan tunnistaa, mitä toisessa rikkoi. Se sanoo: ymmärrän, että satutin, ja haluan pyytää anteeksi.

Sovinto ei ole yksin loukkaajan työtä eikä yksin loukatun velvollisuus. Loukkaajan vastuulla on osoittaa muutosta, ei vain sanoilla vaan teoilla, jotka toistuvat ajan myötä. Loukatun vastuulla on antaa tilaa tälle muutokselle, silloin kun se on aitoa. Anteeksianto ei ole unohtamista eikä tapahtuneen mitätöintiä, vaan päätös olla käyttämättä kipua aseena tulevissa riidoissa. Se vaatii rohkeutta ja usein aikaa.

Terveessä parisuhteessa vastuu ei ole tasapainossa joka hetki, mutta pitkällä aikavälillä sen pitäisi liikkua molempiin suuntiin. Jos toinen kantaa jatkuvasti ymmärtämisen, rauhoittamisen ja sovinnon taakan, syntyy hiljainen epätasapaino, joka kuluttaa enemmän kuin yksikään riita. Vastuu on yhteinen silloin, kun suhde on yhteinen ja molemmat haluavat tehdä sen eteen töitä.

Lopulta parisuhteen tärkein vastuu ei liity riitojen välttämiseen, vaan yhteyden korjaamiseen. Siihen, että kumpikin uskaltaa sanoa: minä teen virheitä, minä opin, ja minä haluan tämän suhteen olevan turvallinen paikka meille molemmille. Riita ei silloin ole merkki epäonnistumisesta, vaan kutsu kasvuun – yhdessä.