Hiljainen siirtymä uhripositosta omaan voimaan - terapeuttinen näkökulma

Tällä viikolla pohdimme blogissa uhriutumista ihmissuhteessa ja tämän kautta tapaa jäsentää todellisuutta. Käytämme termiä uhripositio, joka on eri asia, kuin varsinainen uhriksi joutuminen esimerkiksi trauman seurauksena.

Uhripositio tarkoittaa sisäistä asemaa, jossa ihminen kokee itsensä ensisijaisesti tapahtumien kohteena eikä niihin vaikuttavana toimijana. Siinä oma kokemus maailmasta rakentuu ajatukselle, että muut, olosuhteet tai menneisyys määrittävät sen, mitä minulle tapahtuu ja mitä voin tehdä. 

Toimintamallit rakentuvat historiassamme

Uhripositio ei ole tietoista esittämistä tai huomionhakua, vaan usein syvälle juurtunut tapa jäsentää todellisuutta silloin, kun oma vaikutusvalta on aiemmin ollut aidosti rajallinen. Se suojaa kivulta ja pettymykseltä, mutta samalla se voi huomaamatta estää näkemästä omia mahdollisuuksia, rajoja ja valintoja nykyhetkessä. 

Uhripositioon jääminen ei missään nimessä ole merkki heikkoudesta. Usein se syntyy tilanteissa, joissa on oikeasti sattunut jotain epäreilua, loukkaavaa tai ylivoimaiselta tuntuvaa. Kun ihminen kokee tulleensa ohitetuksi, satutetuksi tai voimattomaksi, mieli yrittää aina suojella itseään.

Uhrin rooli voi silloin tuntua jopa lohdulliselta: jos en voi vaikuttaa, minun ei tarvitse myöskään epäonnistua. Silti pitkään jatkuessaan se alkaa kaventaa elämää ja omaa kokemusta itsestä.

Monelle uhripositio ei synny tyhjästä aikuisuudessa, vaan sillä on juurensa varhaisissa kokemuksissa. Lapsuudessa opimme, millaista on tulla kohdatuksi, suojelluksi ja hyväksytyksi. Jos ympäristö on ollut arvaamaton, vaativa tai tunne-elämältään turvaton, lapsi voi oppia, ettei omilla tarpeilla ole tilaa tai ettei vaikuttaminen ole turvallista. Silloin sopeutuminen, hiljaisuus tai vastuun kantaminen toisten puolesta voivat muodostua selviytymiskeinoiksi. 

Aikuisuudessa nämä keinot saattavat herkästi näyttäytyä uhripositiona – ei siksi, että ihminen olisi heikko, vaan siksi, että hän oppi aikanaan tekemään parhaansa olosuhteissa, joissa vaihtoehtoja oli vähän.

Vastuu sinne mihin se kuuluu

Muutoksen näkökulmasta keskeinen käännekohta sisäisessä eheytymisessä on vastuun ja syyllisyyden erottaminen toisistaan. Se, mitä sinulle on tehty, ei koskaan muutu sinun syyksesi sillä, että päätät ottaa oman elämäsi takaisin käsiin. Vastuu ei ole rangaistus, vaan mahdollisuus vaikuttaa. Ajatus voi olla lempeä: en valinnut tätä tilannetta, mutta voin valita, miten suhtaudun siihen nyt.

Uhripositio elää usein kielessä, jota käytämme.

Kun ajatukset alkavat muotoutua ehdottomiksi ja suljetuiksi – aina näin, en voi mitään, sekään ei ole minua varten – maailma pikku hiljaa kapenee. Muutostyö ei tarkoita näiden ajatusten kieltämistä, vaan niiden haastamista uteliaasti. Entä jos tämä ei ole koko totuus? Entä jos jokin pieni osa tilanteesta onkin omissa käsissäni? Voinko tulkita tilanteen toisella tavalla?

Toivo ei synny suurista ratkaisuista vaan pienestä liikkeestä ajattelussa. Sitä on tärkeä yrittää elvyttää ja pitää elossa, jotta toivon tunne olisi mahdollista vaikeissa tilanteissa ja hetkissä.

Tunteiden kohdalla uhripositio ei tarkoita sitä, että tunteet olisivat vääriä tai liiallisia. Päinvastoin. Suru, viha ja pettymys kertovat usein siitä, että jokin raja on ylitetty tai jokin tärkeä tarve on jäänyt täyttymättä. Muutos tapahtuu, kun tunteita kuunnellaan ja niiden taakse katsotaan uteliaasti. Tunteen tehtävä ei ole jäädä pysyväksi olotilaksi, vaan välittää viesti ja mahdollistaa seuraava askel.

Minä itselle ja muille tärkeänä

Monille uhripositioon juuttuminen liittyy rajojen puutteeseen. Kun on tottunut sopeutumaan, miellyttämään tai kokemaan arvottomuutta, oma toimijuus alkaa hiipua huomaamatta. Rajojen opettelu ei ole kovettumista tai itsekkyyttä, vaan itsen ottamista vakavasti. Se voi alkaa hyvin pienesti: luvalla sanoa ei, luvalla vetäytyä. Luvalla pyytää tukea ilman häpeää.

Toimijuus ei palaudu yhdessä oivalluksessa. Se rakentuu pienistä arkisista teoista, jotka vahvistavat kokemusta siitä, että ihminen on mukana omassa elämässään. Vaikka olo olisi raskas, jokainen tietoinen valinta – pieni tai suuri – muistuttaa siitä, että ei ole pelkkä tapahtumien kohde.

Kaikkea ei voi  hallita, mutta täysin voimaton ei koskaan myöskään ole. 

Uhriposition purkaminen ei tarkoita sen osan tuomitsemista, joka on meitä suojellut. Päinvastoin - sitä osaa kiitetään selviytymisestä ja kutsutaan vähitellen lepäämään. Sen rinnalle rakennetaan toinen ääni, joka sanoo: olen kokenut vaikeita asioita, ja silti minulla on oikeus kasvaa, vaikuttaa ja ottaa tilaa. Se ääni ei yleensä huuda. Se vahvistuu hiljaa, askel kerrallaan.