Rakkaus, joka kestää kipua

Ystävänpäiväviikonloppu kutsuu meitä miettimään rakkautta, ystäviä - sekä tietysti omaa kumppania ja suhdetta häneen. On maailman ihaninta, kun yhdessä on ihanaa. Ja silti niin usein suhde tuo mukanaan ristiriitoja, erimielisyyksiä ja kipua, jota meistä kukaan ei haluaisi tuntea.

Kivun hyväksyminen osaksi elämää ei ole helppoa. Parisuhteessa kipu ei ole vain yksityinen kokemus – se on jaettua ja yhteistä. Tilaa, johon molemmat tuovat omat haavansa, historiansa ja toiveensa.

Usein ajattelemme, että rakkauden pitäisi suojata kivulta. Että oikean ihmisen kanssa kaikki soljuu, ymmärrys on vaivatonta ja riidat ratkeavat kuin itsestään. Todellisuus on tietenkin toinen. Rakkaus ei poista ristiriitoja, vaan tuo ne lähemmäs. Se nostaa pintaan kiintymyksen kaipuun, hylätyksi tulemisen pelon, riittämättömyyden häpeän. Juuri siksi parisuhde on niin voimakas kasvun paikka – ja jossa niin herkästi satutamme itseämme ja toista. 

Ristiriidat eivät synny tyhjästä. Ne syntyvät tarpeista. Tarpeesta tulla nähdyksi, kuulluksi, arvostetuksi. Kun toinen ei vastaa tarpeeseemme tavalla, jota toivomme, aktivoituu helposti vanha kipu: “Enkö minä ole tärkeä?” Tai: “Jäänkö taas yksin?”

Silloin riita ei koske vain tiskivuoroa tai myöhästynyttä viestiä. Se koskee kokemusta omasta arvosta. Se nostaa pintaan kysymyksen, kelpaanko ja riitänkö tällaisena kuin olen. Mikä sija suhteessa on haavoittuvuudelle ja tarvitsevuudelle.

Terapeuttisessa työssäni näen usein, kuinka parit puhuvat toisilleen pintatasolla mutta kantavat sisällään syvää, sanoittamatonta pelkoa. Syytös on usein naamioidun haavoittuvuuden kieli. Se suojaa ja selittää. “Sinä et koskaan kuuntele” tai "Sinä et enää halua minua" saattaa tarkoittaa: “Pelkään, etten merkitse sinulle tarpeeksi, etten riitä tällaisena.” Kun tämän uskaltaa sanoa ääneen, jotain usein pehmenee ja uudenlainen yhteys tulee mahdolliseksi.

Kivun tunteen hyväksyminen parisuhteessa tarkoittaa myös sen myöntämistä, että toinen ei voi täyttää kaikkia tarpeitamme. Kumppani ei suoraan voi parantaa lapsuuden haavoja eikä poistaa kaikkia epävarmuuksiamme. Mutta hän voi kulkea rinnalla, kun opettelemme itse kantamaan niitä. Ja me voimme tehdä saman hänelle. Turvassa toisen kanssa kipu haalenee. 

Lämpö syntyy usein pienistä hetkistä: siitä, että riidan jälkeen palataan vierekkäin sohvalle. Että toinen ojentaa kätensä, vaikka sanat ovat vielä kömpelöitä. Että uskaltaa sanoa “Minuun sattui, kun sanoit noin” sen sijaan, että molemmat vetäytyisivät yksinäisinä kylmyyteen ja hiljaisuuteen. Lämpö ja lähelle tulo ei tarkoita ristiriidattomuutta, vaan halua pysyä yhteydessä silloinkin, kun se on vaikeaa. Selät vastakkain samassa sängyssä, hiljaisina samalla sohvalla teemukeihin puhallellen. Hiljaa mutta yhdessä. Siitä korjaaminen usein lähtee.

Parisuhde on kahden keskeneräisen ihmisen liitto. Se ei ole valmis rakennelma, vaan elävä prosessi. Välillä se horjuu, välillä se vahvistuu. Kun hyväksymme kivun osaksi elämää hyväksymme myös sen, että rakkaus sisältää pettymyksiä, väärinymmärryksiä ja korjaamisen hetkiä. Korjaaminen onkin suhteen todellinen ydin. Ei se, ettei koskaan satuteta, vaan se, että palataan takaisin toisen luo.

Kun opimme katsomaan ristiriitoja lempeämmin, ne muuttuvat vihollisista viestintuojiksi. Ristiriidat kertovat, missä kaipaamme turvaa, missä tarvitsemme rajoja, missä toivomme läheisyyttä. Niiden kuunteleminen vaatii rohkeutta – rohkeutta, joka syventää rakkautta ja tuo tilaa ymmärrykselle.

Kivun hyväksyminen osaksi elämää ei siis tarkoita alistumista jatkuvalle riitelylle. Se tarkoittaa suostumista inhimillisyyteen. Ja ehkä juuri siinä, keskeneräisyyden ja haurauden keskellä, parisuhde on ihana paikka levätä.