Anteeksipyynnön merkitys -ja miksi se usein on niin vaikeaa

Anteeksi pyytäminen on näennäisen pieni teko, mutta sen paino voi kummastakin osapuolesta tuntua valtavalta. Parhaimmillaan anteeksipyyntö koskettaa jotakin hyvin herkkää meissä: käsitystä itsestämme, arvostamme ja hyväksytyksi tulemisesta. Tämän viikon tekstissä pohdimme anteeksipyyntöä pyytäjän näkökulmasta. Ensi viikolla pysähdymme anteeksiantajan äärelle.

Usein ajatellaan, että anteeksipyytäminen tarkoittaa virheen myöntämistä. Psykologisesti se on kuitenkin paljon enemmän. Se on hetki, jossa pysähdymme katsomaan itseämme rehellisesti tunnustaen myös toisen ihmisen kokemuksen. Anteeksipyyntö sanoo: näin tapahtui, ja sillä oli vaikutus sinuun. Anteeksipyyntö on kutsu yhteyteen, ei tuomio. 

Syy, miksi anteeksipyytäminen tuntuu niin vaikealta, liittyy usein häpeään. Häpeä ei kuiskaa meille vain sitä, että teimme jotakin väärin, vaan että olemme vääränlaisia. Kun häpeä aktivoituu, anteeksipyyntö ei tunnu pelkältä sanojen sanomiselta, vaan paljastumiselta. Ikään kuin koko minuutemme olisi arvioinnin alla. Silloin puolustautuminen, selittely tai vaikeneminen voivat tuntua turvallisemmilta kuin haavoittuvuus.

Syyllisyyden tunne kertoo teosta, ei ihmisarvosta. Syyllisyyden ääni sanoo, että jotakin voisi korjata eikä se liity siihen, kuka olen. Häpeän ääni sanoo, ettei korjaaminen riitä, koska vika on minussa. Kun anteeksipyyntö kytkeytyy häpeään, siitä tulee raskas taakka.

Moni meistä on oppinut varhain, että virheisiin liittyy rangaistus, nolostuminen tai yksin jääminen. Jos anteeksipyyntöön on aiemmin vastattu vähättelyllä, eristämisellä tai vallankäytöllä, keho muistaa sen. Ei ole ihme, että sanoista tulee vaikeita, vaikka mieli ymmärtäisi niiden tärkeyden.

Terapeuttinen näkökulma kutsuu lempeään tapaan katsoa asiaa. Voisiko olla mahdollista

erottaa teko ja identiteetti toisistaan? Voisiko virhe olla inhimillinen, ei kohtalokas? Anteeksipyyntö ei riisu meitä arvokkuudesta, vaan usein päinvastoin palauttaa sitä. Se kertoo, että uskallamme kohdata itsemme ja toisen rehellisesti.

Anteeksipyyntö ei ole itsensä pienentämistä. Se on rohkeutta seisoa toisen edessä epätäydellisenä ja silti pyrkiä yhteyteen. Kun häpeä hellittää otettaan, anteeksipyyntö voi muuttua korjaavaksi kokemukseksi – hetkeksi, jossa suhde vahvistuu ja sisäinen paine kevenee. Ehkä tärkeintä on muistaa, että jokainen meistä on enemmän kuin pahin hetkensä. Anteeksipyyntö voi olla askel takaisin siihen totuuteen.

Loppuun pieni ja lempeä harjoitus, jota voi harjoitella yksin anteeksipyytämisen helpottamiseksi. 

“Teko ei ole minä” –harjoitus

Istu hetkeksi rauhassa ja tuo mieleesi tilanne, jossa tiedät toimineesi tavalla, jota kadut. Sinun ei tarvitse käydä tilannetta yksityiskohtaisesti läpi, vaan nimeä se itsellesi lyhyesti, esimerkiksi: “Se, mitä sanoin riitatilanteessa.” (Varsinaisessa tilanteessa anteeksipyynnön merkitystä ja ymmärretyksi tulemista helpottaa, jos sanoitat, mitä pyydät anteeksi ja osaat kerrata, miltä kumppanistasi on tuntunut.) Tunnustele miten muisteleminen muuttaa olotilaasi.

Sano sitten mielessäsi tai hiljaa ääneen kaksi lausetta peräkkäin:

“Tein virheen.”

“Olen silti arvokas ihminen.”

Huomaa, miltä nämä lauseet tuntuvat kehossa. Jos toinen tuntuu vaikeammalta, pysähdy sen äärelle hetkeksi. Hengitä rauhallisesti ja anna lauseen olla olemassa ilman, että yrität uskoa siihen väkisin.

Seuraavaksi muotoile anteeksipyyntö itsellesi yhdellä lauseella, ilman selityksiä tai puolustautumista. Esimerkiksi: “Olen pahoillani, että satutin sinua.” Tätä ei vielä tarvitse sanoa toiselle – tarkoitus on vain totuttaa itseä siihen, miltä vastuun ottaminen tuntuu ilman häpeän lisäkuormaa. Miltä sanat tuntuvat kehossa?

Lopuksi kysy itseltäsi: “Mitä toivoisin saavani, jos olisin toisen paikalla?” Tämä auttaa siirtämään huomion pois omasta häpeästä kohti yhteyden korjaamista.

Harjoitus ei poista jännitystä kokonaan, mutta se voi pehmentää sisäistä vastarintaa. Anteeksipyyntö alkaa usein sisältä – siitä, että annamme itsellemme luvan olla epätäydellisiä ja silti yhteyden arvoisia.