Rakastanko ihmistä– vai omia toiveitani?

Mitä me oikeastaan rakastamme, kun sanomme rakastavamme toista ihmistä? Rakastammeko häntä sellaisena kuin hän on, vai sitä mielikuvaa tai haavetta, joka meillä hänestä on? Tai omia toiveitamme, tarpeitamme ja tapojamme tulla kohdatuksi?

Kun rakkautta tarkastelee ensisijaisesti omien tarpeidensa kautta, suhde toiseen alkaa helposti vääristyä. Toinen lakkaa olemasta oma itsenäinen olentonsa ja muuttuu toivekuvaksi. Joksikin sellaiseksi, jonka pitäisi täyttää jotakin meissä.

Tällöin kyse ei olekaan enää rakkaudesta sen syvimmässä merkityksessä, vaan tunteiden sekoituksesta – tarpeesta, intohimosta, kaipuusta ja halusta tulla nähdyksi.

Toisen ihmisen tarvitseminen kuuluu toki inhimilliseen elämään. Mutta rakkaus alkaa vasta siellä, missä opimme näkemään toisen omana itsenään, ilman vaatimuksia.

Rakkaus kestää muutoksen

Rakkauteen kuuluu olennaisesti toisen arvostaminen sellaisena kuin hän on – myös silloin, kun hän muuttuu. Silloinkin, kun hän ei enää vastaa odotuksiamme tai sovi siihen tarinaan, jota olemme hänestä itsellemme kertoneet.

Aito rakkaus edellyttää kykyä kääntää huomio itsestä rakkauden kohteeseen. Se vaatii myös rohkeutta kestää keskeneräisyyttä ja sitä, että toinen kasvaa, kehittyy ja saattaa tulla toisenlaiseksi, kuin mitä olimme toivoneet. Tällöin meidän on lakattava määrittelemästä, kuka toinen on, ja annettava hänelle tilaa kertoa se itse.

Rakkaus on turvaa ja yhteyttä sekä meille ihmisille tila, jossa kasvaa. Kasvu yksin on myös kasvua yhdessä.

Ihmettely tekee armolliseksi

Mielessämme herää kysymys, voisiko rakkautta tarkastella ihmettelyn ja ihmetyksen kautta?

Ihmetyksen, joka syntyy, kun emme torju toisen muutosta, vaan pysähdymme sen äärelle. Kun emme heti puolustaudu, syytä tai vetäydy, vaan suostumme kokemaan vierautta ja epävarmuutta. Silloin avautuu tilaa uudelle ymmärrykselle.

Ihmetyksen ja avoimuuden tilassa voi syntyä uudenlainen kysymys: Mitä voisimme itse tehdä tämän suhteen vaalimiseksi? Huomio siirtyy pois siitä, missä kaikessa toinen ei vastaa omiin tarpeisiimme ja kääntyy omaan toimintaan, asenteisiin ja valintoihin. Ehkä ei olekaan niin tärkeää, että toinen on juuri tietynlainen? 

Rakkaus ei pyri turvaamaan omaa etuaan. Sen ytimessä on halu tukea toisen kukoistusta – sitä, miksi hän voi tulla. Ei sitä, mitä hän voi meille antaa. 

Miten ihmettelyä voi vaalia?

Positiivinen ihmettely ei synny itsestään. Onnistuakseen se tarvitsee tekoja.

Suoraa katsekontaktia.

Avoimia keskusteluja.

Erimielisyyden sietämistä ilman välitöntä tarvetta voittaa kiistelyä. 

Positiivinen ihmettely kutsuu kysymiseen – ja siihen, että antaa toiselle tilan kertoa itsestään, arvoistaan ja näkemyksistään. Toisen merkityksien kuuleminen herättää empatiaa ja samalla se kutsuu meitä kertomaan avoimesti myös omista tärkeistä asioistamme, ilman vaatimusta tulla heti ymmärretyksi.

Pidä kiinni siitä, mitä rakastat

Lopulta rakkaus ei koske vain ihmissuhteita. KAIKESTA rakkaudellisesta kannattaa pitää kiinni – oli se sitten kumppani, lapsi, ystävä tai lemmikki. 

Rakastaminen kehittää meitä rakastajina. Jos luovumme rakastamisesta ja siinä kehittymisestä, on vaarana, että alamme myötäillä itsemme kadottaen. Jatkuvan luopumisen vuoksi voikin käydä niin, että alamme vihata kaikkea ja kaikkia. 

Se olisi kauhea menetys.